![Live at Radio City Music Hall [Blu-ray]](http://ecx.images-amazon.com/images/I/51fGP9B70kL._AA240_.jpg)
Huhtikuun 22. päivä. Kymmentuhatpäinen yleisö on aivan hullaantuneena ennen kuin yksikään laulu on edes alkanut. Huikean aplodimeren saattelemana lavalle astuu kaksi miestä pukeutuneena kuin kuka tahansa jamppatuominen – farkut ja t-paita. He istuvat alas ja ottavat d-vireiset kitarat käteensä ja aloittavat keikan, jolle tulee kestoa maireat kaksi ja puoli tuntia. Tässä kohtaa moni eurooppalainen kysyisi : Ketkä ovat nämä tavallisen näköiset jannut, jotka soittavat kappaleita, joista ei täällä päin maailmaa olla juurikaan kuultu? Ketkä helvetin Dave Matthews ja Tim Reynolds?! Mutta vaikka näistä miehistä ei olisi ennen kuullutkaan, ei tämä keikka voi jättää ketään kylmäksi. Kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, miten taitavia muusikoita ja lauluntekijöitä he ovat. Kaksi miestä, jotka ovat soittaneet yhdessä miltei 20 vuotta, molemmat jumaloivat toinen toistaan ja tietävät tasan tarkkaan mitä tekevät. Jokainen soolo, jokainen hiljennys ja hidastus, jokainen voimasointu, kaikki tarkkaan mietittyä, ja silti – kaikki näyttää kuin vahingolta, hetkessä improvisoidulta ja tässä hetkessä luodulta. Aivan kuin 10,000 ihmistä olisi päässyt katsomaan näiden kahden kaveruksen treenejä jossain pienessä autotallissa Charlottesvillessä. Mutta nyt satutaan vain olemaan Radio City Music Hallissa, New Yorkissa.
“It’s awesome to be here..”, toteaa Dave Matthews avausraidan, “Bartender”, loputtua vaatimattoman 9 minuutin jälkeen, jonka jälkeen alkaa “When the World Ends”, joka tällä kertaa ei lopu tyypilliseen tapaansa “kesken”, vaan Dave laulaakin viimeisen säkeen loppuun asti : “when the world is over we’ll just be beginning, baby..” Seuraavista 5 kappaleesta peräti neljä on Daven soololevyltä “Some Devil” – erinomainen blues “Save Me“, positiivinen “So Damn Lucky”, aivan perhanan kaunis “Stay or Leave” sekä Grammy- voittaja “Gravedigger”. Näiden välissä lepää yksi upeista Dave- helmistä, joka kuulostaa aina yhtä käsittämättömän hienolta, olkoot kyseessä studio- tai liveversio, bändi- tai Dave & Tim- versio. Kyseessä on tietenkin “Crush”. “Some Devil”- levy on muutenkin hyvin edustettuna; edellisten lisäksi kuullaan myös “Oh” sekä nimikkokappale “Some Devil”. Vaikka Daven soololevy ei ollut mikään menestys, niin kappaleet toimivat livenä erittäin hyvin, kiitos hyvien sovitusten. Levyllä kuullaan myös muutama coverlaulu; Neil Youngin “Down By the River”, sekä Daniel Lanois’n hieno “The Maker“, joka ei ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Myös toinen Lanois’n sävellys “Still Water” kuullaan keikalla, tosin vain teasena yhdelle suurimmista Dave- klassikoista “Don’t Drink the Water“, joka toimii aina.
Keikan hienoja kohokohtia ovat ehdottomasti ensimmäistä kertaa Daven pianolla säestämä “Out of my Hands” sekä uudet, ennenjulkaisemattomat, biisit “Sister”, “Cornbread” sekä aivan huikea “Eh Hee”, joka pyöri epävirallisena videona ennen levyn julkaisemista, mm. yhtyeen MySpace- sivustolla. Kappaletta edeltää pitkä Davespeak, jossa Dave kertoo hänen ja perheensä matkasta Afrikkaan. Davespeakin kannalta keikka ei liene kaikista hauskin, mutta se ei tee puheista sen mielenkiinnottomia – päinvastoin. Dave puhuu paljon vakavista aiheista, kuten sodasta ja politiikasta, mutta silti onnistuu toki aika ajoin pudottamaan yleisön pienillä tokaisuillaan. Oman lisänsä antaa molempien paidan alle asennetut mikrofonit, jotka poimivat pienetkin kuiskaukset, joita liveyleisö ei kuullut, mutta jotka nyt kuullaan.
” .. I love it when you say ‘vagina’..” – Tim Reynolds
Niin.. Ja sitten meillä on tämä Reynoldsin Timppa.. Varsinkin mainio “So Damn Lucky”- dokumentti paljastaa paljon Daven ja Timin ystävyydestä ja paikoin erittäin kummallisesta huumorista, joka ei ulkopuoliselle välttämättä heti avaudu. Itse olin aina ajatellut Timin todella hiljaiseksi ja rauhalliseksi mieheksi, mutta tämän levyn myötä kuva hänestä muuttui täysin. Mieshän on täysin ekstrovertti (ehkä hieman piiloperverssi) koomikko, Charlottesvillen oma pedrohietanen! Mutta muusikkona hän on sitä samaa käsittämättömyyttä missä häneen hullaannuin jo vuosikymmen sitten. Hän tekee lavalla mitä lystää, kuitenkin kaveria kunnioittaen. Timin omat kappaleet ovat taas kerran aivan huikeita : “Betrayal” ja “You are My Sanity“, joista varsinkin jälkimmäinen on sitä kuuluisaa jotain-ihan-muuta.
Kokonaisuudessaan 26 kappaleen konsertti on kertakaikkisen upea. Vanhoja klassikoita voisi olla pari enemmän, sillä jo nyt hullaantunut yleisö, olisi löytänyt vielä uusia sfäärejä, jos loppupuolella olisi tullut vaikkapa “Tripping Billies” tai “Ants Marching”. Sillä loppupään klassikot “Lie in our Graves”, “Dancing Nancies”, “#41″ sekä keikan oikeutetusti lopettava “Two Step” saa täällä tv- ruuden takanakin hikoilemaan päästä varpaisiin. Huh. Jälleen kerran sitä ei voi olla miettimättä, millainen löytö Dave Matthews on itselle ollut, mitä tämä musiikki on antanut jo yli 10 vuotta, ja kuinka tähän ei vaan millään kyllästy.
Dave Matthewsin musiikki on kuin täydellinen aviovaimo.
-Mikkomarkus Ahtiainen.
Kirjoittajalta meni artikkelin kirjoittamiseen tiettävästi yhtä kauan aikaan kuin Jarmo Hovilla kappaleen “Lelukaupan häät” säveltämiseen.
Kommentit – 10 uusinta