DMB: Pseudo-älykkö-audiofiilin märkä unelma

Audiofiili on sellainen tyyppi joka rupeaa hihittämään onnesta kun musiikki kuulostaa äänellisesti hyvältä. Hän suostuu toisinaan kuuntelemaan outoakin musiikkia, jos vain soundi saa hänet haltioihinsa. Useimmiten hän on sijoittanut äänentoistolaitteisiinsa enemmän kuin autoonsa – parhaimmassa tapauksessa enemmän kuin asuntoonsa. Pahimmassa tapauksessa huomattavasti enemmän kuin musiikkikokoelmaansa. Tavoitteena on, että joka kerta kun on kuunnellut musiikkia joutuisi vaihtamaan kalsareita. Sivuvaikutuksina ovat patologinen tarve parantaa äänentoistoa tasaisin välein ja krooninen pelko että laitteiston jokin osa ei ole ihan yhtä hyvä kuin muut osat.

***

Ensimmäinen levy jonka ostin, oli silloinen tuorein julkaisu Everyday. Sitä levyä kun jaksoi kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen. Joskus uusi levy joka iskee soi jatkuvasti viikon verran, jonka jälkeen se on ikään kuin loppu, mutta Everyday antoi aina yhä uusia ulottuvuuksia. CD:t ei kuulemma soittamisesta kulu, mutta vannon että tänä päivänä juuri se levy on aavistuksen verran muita levyjäni ohuempi.

Seuraavaksi ostin kuuntelematta kaikki DMB:n aikaisemmat levyt. Uudet levyt olen ostanut silmää räpäyttämättä.  Busted Stuff on loistava levy, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen se on soinut vähän harvemmin kuin muut. Crash tuntuu aavistuksen verran tasapaksulta, myös ääneltään – mutta vain verrattuna muihin. Before These Crowded Streets on ehkä vaativin levy, ja se avautui minulle vasta äskettäin, jonka jälkeen se onkin ollut kovassa pyörinnässä. Uusimman levyn Stand Up:in myyn edullisesti, ja seuraava levy joutuukin kovalla työllä ansaitsemaan edes koekuuntelua. Suosikiksi on hiljattain noussut esikoislevy Under the Table and Dreaming, joka jostain syystä tuntuu lämpimältä, aidolta, suoralta ja jollain tavalla vähiten itsetietoiselta.

Musiikissa minua ensimmäiseksi vangitsi se valtava paine ja puhdas soittamisen ilo. (Ei siis vain painoa, kuten raskaassa esineessä, joka välttämättä ei liiku mihinkään, vaan painetta, niin kuin painepytyssä, joka pihisee ja pomppii ja vain odottaa että saisi pistää paikat mullin mallin. Sana ”munaa” on niin…) Silti musiikissa on myös suurta herkkyyttä ja monivivahteisuutta. Se on melodista, vaihtelevaa, kompleksia ja se svengaa ja liikuttaa. Ilman erikoistehosteita ja syntikoita DMB pystyy luomaan huikean vaihtelevia äänimaisemia ja tunnelmia, aina uhkaavista myllytyksistä hienotunteisiin ballaadeihin. Vaikutteita löytyy ihan joka suunnasta, silti kuulostamatta keinotekoiselta, väkisin vaihteluhakuiselta, vaan kuulostaen aina sataprosenttisen aidolta ja ainutlaatuiselta DMB:ltä.

Muusikkojen pätevyys on päätä huimaavalla tasolla. Heidän tekniikkansa on täydellinen mutta silti he eivät soita kuivan ja sieluttoman älykkömäisesti, vaan pitävät aina tunnepohjaisen ilmaisun etusijalla, missä se kuuluukin olla. Vaikka muusikot ovat puolijumalia taidoissaan he eivät diivaile eivätkä kerskaile. He eivät koskaan sorru taidonnäytteiltä tuntuvaan ”muusikkomusaan”, vaan jokainen yksityiskohta palvelee aina suurempaa kokonaisuutta. Laulajan käheä ääni on täynnä sielua ja laulutyyli on täysin omintakeinen epätavallisella ajoituksellaan. Sanoitukset ovat älykkäät ja innovatiiviset ja virkistävän klisevapaat. Sanoittaja ilmiselvästi todella tarkoittaa mitä sanoo ja sanoo mitä miettii, eikä yritä olla muuta kuin oma itsensä.

Äänitystekniikka on loistava. Kaikissa soittimissa on tallessa yllättävä määrä luonnollista ääntä, vaikka kyseessä ovatkin varsin tuotteistetut studioäänitteet. Soundissa yhdistyy jazzin tyypillinen luonnollisuus ja selkeys rockin tyypilliseen paineeseen ja raskauteen. Bassoa on paljon, jopa melkein liian paljon, ja se on napakkaa, erottelevaa ja pomppivaa. Keskiäänet ovat äärimmäisen selkeät. Diskanttia on paljon, melkein liikaa, mutta se on silti puhdas ja yksityiskohdat erottuvat sangen selkeästi. Äänikuva on sopivan kolmiulotteinen ja erottelevuus on huippuluokkaa, eivätkä äänet peitä toisiaan. Dynamiikka on kiitettävä, varsinkin rockiksi, joka tavallisesti on aika kompressoitua ja tasapaksua, ilman suurempia äänipainevaihteluja.

Eikö sitten mikään pänni audiofiilia? No ehkä muutama pikkuseikka, jos nyt oikein pitää ruveta pikkutarkaksi. Laulajan äänessä on mielestäni turhan paljon keinotekoista käheyttä ja säröä. Kyllä kaverin ääni varmaan luonnossakin on sen verran jännittävä, että vähempikin olisi riittänyt. Joskus basso tuntuu aavistuksen verran turhan muhkealta, ja vastaavasti diskanttia on korostettu turhan lähelle kipukynnystä. Ylipäätänsä voisi sanoa, että ääntä on tuotteistettu juuri hiuksenhienosti mauttomuuden tälle puolen. Toisaalta, kyllä on varsin muhkea soundi!

Olipa kerran tylsistynyt audiofiili, jonka levykokoelma tuntui olevan vitamiiniruiskeen tarpeessa. Laitteet millä kuunnella oli, kohtalaisen hyvätkin, ja levyjä oli kohtalainen määrä – ainakin omasta mielestä. Pääasiallisesti rockipohjaista, jotain poppia ja heviä, mutta myös jazzia ja klassista. Musiikkimaku siis laaja mutta valikoiva. Sen muokkasi aikoinaan sellaiset kuin Pink Floyd, Jean Michel Jarre, Mike Oldfield, Marillion, Yello ja King Diamond. Eli suuurta musiikkia suuurilla tunteilla ja suuurilla soundeilla, mielellään melodista, vaihtelevaa ja kompleksia. Joku on haukkunut ”älykkömusaksi”. Tiedä häntä. En ole kyllä koskaan tuntenut itseäni kovin älykkääksi soittaessani ilmakitaraa hihat heiluen.

No, kuitenkin. Moneen vuoteen tielleni ei ollut osunut mitään uutta, sellaista Suurta bändiä. Vanhat Suuret oli loppuunkuunneltu, ja uudet levyt eivät olleet Sitä, vaikka hyviä olivatkin ja joukosta oli muutamia suuria yksittäisiä elämyksiä löytynytkin. Useimmiten puuttui tietty kompleksius ja haluaisin sanoa myös syvyys. Sitten tuli DMB, joka mullisti käsitykseni rockista. Se oli jotain ihan uutta. Kyllä siinä oli monia tuttuja elementtejä, mutta kokonaisuus oli jotain niin paljon suurempaa kuin osien summa. Ja se oli Sitä Suurta!

***

Suorita huviksesi seuraava koe: Ota mukaan suosikki-DMB-levysi ja mene aitoon high-end hifiliikkeeseen. Tiedät olevasi oikeassa paikassa, kun laitteiden merkit eivät ole tuttuja ilmaisjakelulehtien mainoksista, laitteet näyttävät olevan tehneet asevoimat ja kultasepät yhteistyössä, eikä hintalapuista ole tietoakaan. Myös Suomen olosuhteisiin nähden epätavallisen aidosti ystävällinen miespuolinen myyjä on hyvä indikaattori. Pyydä häneltä saada kuunnella parasta antia omalla levylläsi. Kokemus voi olla hieno. Saatat ymmärtää meitä audiofiilejä paremmin jatkossa. Saatat jopa ymmärtää DMB:n neroutta paremmin kuin ennen. Muista kuitenkin ottaa mukaan varakalsarit.

(c) Björn Törnroth